tiistai 11. maaliskuuta 2008

Valmis tarina, josta tuli aika pitkä yhdistelmä jo lukemianne tekstejä. Yrittäkää silti jaksaa.

Osa 1.

Istun penkkiin ja lähden liikkeelle. Olen tullut siihen tulokseen, että on parasta poistua hetkeksi. Jo jokin aika sitten oivalsin tulleeni siihen pisteeseen, etten voinut enää itse vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Tähän asti olen kokenut suurta turhautumista pohtiessani elämääni ja sen mitäänsanomattomuutta. Ennen kaikkea olen pettynyt itseeni ja siihen, miten olin suhtautunut kaikkeen. Tähän asti oli ollut valtavan välinpitämätön kaikkea kohtaan, ehkä siksi, että olin aina pohjimmiltani uskonut pystyväni hallitsemaan elämääni. Kuitenkin kun eteeni sattui tarpeeksi monta odottamatonta ja itselleni vierasta tilannetta, olin joutunut muuttamaan maailmankuvaani melkoisesti.

Päätän antautua hetkeksi tajunnanvirtaan. Suljen silmäni ja huomaan istuvani linja-autossa. Hiukseni, jotka äsken olivat kiinni, ovat auenneet. Tämä ärsyttää minua ja kaivan hiuslenkin takintaskustani. Sidon hiukseni mutta kun kurotan käteni leikkimään ponihännällä huomaan hiusteni olevan taas auki. Toistan tämän muutaman kerran, kunnes luovutan.

Linja-autossa on myös muita matkustajia. Nuori mies, joka katsoo minuun auton etuosassa olevan peilin kautta. Kiinnitän häntä enemmän huomiota vanhaan mieheen, joka näyttää siltä, ettei olisi peseytynyt viikkoihin. Kun katson itseäni, huomaan näyttäväni itsekin yhtä siivottomalta. Ehkä nuori mies katsoi minua juuri siksi. Ihoni näyttää harmaalta ja vihreät silmäni ovat väsyneen näköiset. Vanha mies kääntyy katsomaan minuun ja kohtaan hänen niinikään vihreät, väsyneet silmänsä. Hän irvistää minulle ja pakotan itseni irvistämään takaisin.

Havahdun mielikuvistani kun väistän vastaantulevaa autoa. Olen ajautunut vääränpuoleisen kaistan kautta ojaan. Roikkuessani pää alaspäin turvavyön varassa, mielessäni käväisee ambulanssin soittaminen. Joku muu on kuitenkin jo tehnyt sen, joten annan asian olla ja keskityn siihen, miksi ylipäätään lähdin ajamaan. Nyt ajattelen olleeni todella typerä nuristessani kaikesta turhanpäiväisestä. Olen oivaltanut sen tässä lyhyessä ajassa. Päätän, että kun joku pelastaa minut, otan itseäni niskasta kiinni. "Tästä alkaa uusi elämäni", ajattelen, vaikka tiedän sen olevan täysin naurettava lause. Tiedän myös, että tämä uusi elämäni vallitsee noin viikon, kunnes löydän itseni jälleen samasta tilanteesta kuin tänään kotoa lähtiessäni. Juuri nyt sillä ei ole väliä, ja joku irrottaa minut turvavöistä.

osa 2.

Olen nyt ollut sairaalassa kaksi viikkoa, ja ollut valmis tappamaan kaikki ihmiset ympärilläni.

Näen punaisia valoja, keltaisia valoja, sinistä, vihreää... Valot vilkkuvat silmissäni ja värjäävät muiden potilaiden kasvot luonnottomiksi. Ne vääntyilevät ja silmät pyörivät niiden päässä ympäri. Niiden kasvot hehkuvat ja suonet pullottavat ihon läpi. Ne pelottavat minua ja tuntuvat tulevan lähemmäs ja lähemmäs.

Painan silmät kiinni jotten näkisi, mutta ne vain tunkeutuvat verkkokalvolleni, eivät lähde vaikka huudan ja lyön niitä. Käsi ei satuta niitä, vaan murtuu. Päästää kammottavat äänen rusentuessaan, luut tunkeutuvat ihon läpi. Ihon, joka repeilee ympäriinsä. Kuin olisin lyönyt kovaa, kuumaa asfalttia ja raastanut luitani siihen, niin lujasti että ne muuttuvat jauhoksi.

Potilaat koskevat minuun, niiden kylmät kädet tunkeutuvat ihooni ja ne työntävät sormet kurkkuuni. Ne kaivavat suustani elimiä, jotka on vedetty alempaa minusta. Ne pakottamat minut katsomaan nauttiessaan elinten mausta. En halua katsoa, upotan kynteni silmiini. Kynnet ovat lohkeilleet, ne ovat kuin pienet sahat. Aluksi ne tekevät vain pieniä reikiä silmämuniini. Mutta vaikka kaivan paljain käsin silmät ulos päästäni, ovat potilaat edessäni ja nauravat minulle. Niiden epämuodostuneet kasvot tulevat lähemmäs, ne ronkkivat silmäkuoppiani sormillaan ja peniksillään.

Nyt ne viiltävät vatsaani auki. Tylsä puukko repii ihoani ja vahingoittaa useita elimiäni, ennen kuin kohtuni on auki. Potilaat kaivavat ulos sikiön. Se on vielä hyvin pieni, sitä ei melkein erota ihmiseksi. Se näyttää hiiren poikaselta. Ne alkavat repiä suutani auki. Vastustelen kunnes leukani loksahtaa sijoiltaan. Sikiö sullotaan suuhuni. Se on limainen, ruma, sätkivä pieni olento. Se tarttuu käsillään kurkkuuni enkä voi edes niellä sitä. Revin sitä ulospäin, mutta sen ote on liian voimakas. Lopulta en saa enää henkeä ja alan hitaasti vaipua alas. Potilaiden äänet, niiden rumat naamat ja kaikki vilkkuvat valot häviävät.

Avaan silmäni ja katson ympärilleni. Näen valkoiset seinät, valkoiset huonekalut, valkoiset ikkunanverhot. Jopa ihmiset ympärilläni näyttävät valkoisilta. Valkoinen hoitaja kumartuu ylleni ja hymyilee. Hänen huulensa ovat punaiset.
-Noniin, mitäpä jo nukkuisit vielä vähän, hoitaja sanoo ja poistuu huoneesta jättäen minut muiden potilaiden seuraan.

Osa 3.

Kun olin pieni, en käynyt koulua muiden lapsen tapaan, vaan äitini opetti minua. Koulu, jota muut lapset kävivät oli rakennettu punaisista tiilistä ja oli mielestäni hienon muotoinen. Olisin itsekin halunnut päästä kouluun ja saada paljon ystäviä. Kaikilla naapurin lapsillakin oli ystäviä koulussa.

Oli lukuvuoden viimeinen koulupäivä. Äiti oli lähtenyt asioille, joten livahdin ulos ja menin koululle. Katsoin pihalla leikkiviä lapsia ja halusin olla yksi heistä. Voi, miten iloisilta he näyttivät!
-Hei, oletko sinä se uusi lapsi, joka tulee syksyllä meidän luokalle?, kysyi poika, joka oli ilmestynyt viereeni. Pudistin päätäni, mutta en katsonut häneen.
-Tänään on kuutosten viimeinen päivä täällä, syksyllä ne menee ylä-asteelle! Minä olen vasta kolmosella, poika sanoi. Huomasin, ettei hänellä oikein ollut ystäviä, enkä varsinaisesti edes ihmetellyt asiaa. Olin itsekin vasta yksitoista, mutta jo silloin huomattavasti tätä yksilöä hillitympi.
-Kun kuutoset lähtee täältä, niille pidetään potkiaiset!, poika huusi perääni, sillä oli jo lähtenyt kohti leikkipuistoa, josta kantautui hauskanpidon ääniä.

Puisto oli täynnä koulun vanhimpia oppilaita. He näyttivät silmissäni lähes aikuisilta. Ja olivathan he sentään menossa jo ylä-asteelle! En tahtonut kenenkään näkevän minua, joten piilouduin kuivuneeseen ojaan. Katsoin sieltä leikkiä, joka oli parhaillaan käynnissä. Kuudesluokkalaiset ryömivät kankaasta muotoillun tunnelin läpi maata pitkin. Kangaskasan alta tuli esiin tyttö, jossa oli jotakin mikä ei miellyttänyt minua ollenkaan. Hän oli kuin täydellinen vastakohtani: tumma, äänekäs ja ikäisekseen kova suustaan. Tyttö jäi seisomaan kankaan reunalle, luultavasti epähuomiossa. Näin erään pojan tarttuvan kankaan toiseen päähän. Ennen kuin tyttö ehti edes tajuta mitä oli tapahtumassa, poika kiskaisi kangasta niin lujaa, että hetki sitten seissyt hahmo olikin kaatunut niskoilleen maahan.

Olen aina ollut vahingoniloinen henkilö, varsinkin kun jotain pahaa sattuu ihmiselle, josta en oikein pidä. Ja sellaisia henkilöitä on paljon. Niinpä lähestulkoon toivoin tytön satuttaneen itsensä. Hän kuitenkin hetken maattuaan nousi ylös ja jatkoi puuhiaan, ehkä hieman ontuen. Päätin jatkaa tilanteen tarkkailua ja seurasin kuudesluokkalaisia koko loppupäivän. Kun he vihdoin menivät sisälle, jäin katsomaan ulko-oven ikkunasta. Huomasin, että tyttö ystävineen oli jäänyt erilleen muista luokkatovereistaan. En nähnyt heitä ja lähdin kiertämään rakennusta kurkkien ikkunoista sisään. Saavuin musiikinluokan kohdalle ja siellä näin tytön, makaamassa lattialla. Hykertelin itsekseni kun huomasin hänen vihdoin olevan aivan hiljaa. Olin mielestäni nähnyt jo tarpeeksi, ja kuulin äitini huutavan minua vähän matkan päässä. Lähdin juoksemaan pois.
-Mitä sinä tuolla teit, ei kai mitään sattunut?, äiti kysyi viitaten ohitsemme ajavaan ambulanssiin.
-Ei, minä sanoin.

Osa 4.

Äiti talutti minut kotiin pitäen kättäni kädessään. Hän näytti hyvin kauniilta omalla tavallaan. Tuuli sai hänet pusertamaan roosan värisiä huuliaan visusti yhteen, ja auringon paiste siristeli hänen silmiään. Ikä oli jo tuonut joitakin ryppyjä hänen silmäkulmiinsa, mutta hän oli silti mielestäni hyvin sievä.

Äiti ei ollut pullantuoksuinen, eikä liioin pyöreän pehmoinenkaan, jollaisiksi toiset ihmiset kutsuvat "äitien perikuvia". Minun äitini ei ollut sellainen.

Astuimme kotiin, lämpöiseen eteiseemme. Riisuimme kengät jalastamme ja äiti silitti ohimennen päätäni. Paneuduin heti koulukirjoihini. Istuimme keittiön pöydän ääressä ehkä kaksi tai kolme tuntia tutkiessamme kirjallisuuden historiaa, kerto- ja jakolaskuja sekä hieman uskontoa. Tämän jälkeen teimme yhdessä voileipiä, joiden päälle leikattiin paprikaa ja paksu pala juustoa.

Nyt maatessani sairaalassa äiti istuu vierelläni ja laulaa kauniilla äänellään vanhoja klassikoita, joista pidän erityisen paljon.

-Lääkäri sanoi, että pääset kotiin tuota pikaa, hän sanoo yhtäkkiä. Katsahdan häneen. En oikeastaan tunne mitään iloa tai huojennusta, vaikka varmaan pitäisi. Äidin ilme on muuttunut vakavaksi.

-Olemme kuitenkin sitä mieltä, ettei sinun paikkasi ole kotona meidän kanssamme ja olen ottanut selvää joistakin hoitoa tarjoavista laitoksista…

Muuta äiti ei sano, nostaa vain keskeneräiset lapaset (joita hän on koko ajan kutonut) laukkuunsa ja poistuu. En minä tarvitse mitään hoitoa, minä tarvitsen vain hieman vapautta ja ihmisiä, jotka uskovat kykyihini.

2 kommenttia:

Noora kirjoitti...

En ole aiemmin omia tekstejäni kommentoinut, mutta nyt kommentoin. Olen alusta asti kirjoittanut siitä lähtökohdasta, että tekstit ovat yhtä ja samaa, jatkuvaa tarinaa. Siksi lähinnä vain yhdistin kaikki tekstit, vaihdoin hieman järjestystä ja lisäsin/poistin joitakin kohtia. Tuntuu varmaan tosi tylsältä lukea ns. uudestaan, mutta en halunnut muuttaa mitään (saatte olla eri mieltä siitä, olisiko pitänyt).

Marika Pöyri kirjoitti...

Hei Noora,

Mielestäni sinun olisi kannattanut vielä paneutua tuohon kokonaisuuden tarkasteluun, sillä tekstisi tuntuu melko rikkonaiselta. Siksi olinkin yllättynyt, kun kommentoit kirjoittaneesi jo alunperin yhtä kertomusta.

Kirjoittaminen on pitkälti sitä, että tekstejä muokkaillaan moneen kertaan, tylsyyteen saakka.

Sinun tekstissäsi on paljon hienoja yksityiskohtia. Etenkin tarinan alku on kaikkine pienine yksityiskohtineen valloittava ja kiinnostusta herättävä.

Pidin myös tavastasi lopettaa tarina. Se pistää lukijan ajattelemaan, se herättää myös monia kysymyksiä.

Kirjoita vielä ainakin yksi lukupäiväkirjamerkintä, niin voin laittaa sinullekin arvosanan tästä opintojaksosta.