torstai 10. huhtikuuta 2008

Lukupäiväkirjaa

Isän nimeen -kirjan lukemisesta tuli, kuten jo osasin lukemisen alkuvaiheilla odottaa, varsinaista tahimista. Kirja ei vain saanut minua otteeseensa ja itseasiassa pääsi lopulta käymään niin, että kirja jäi hyllyyn ensin pariksi päiväksi, sitten viikoksi ja lopulta... no joka tapauksessa, nyt olen saanut sen luettua. Olen lukenut aiemmin Kjell Westön novelleja, ja vaikka kyseessä on erittäin lahjakas ja ansaitusti kiitelty kirjailija, en vain millään mielikuvituksellakaan voisi kutsua lukemiani teoksia minua viehättäneiksi. Ehkä ne ovat minulle "liian älykästä luettavaa".

Kirjassa hienoa oli se, miten Westö onnistuu kertomaan useasta eri henkilöstä niin, että ainakin minun oli helpompaa ymmärtää myös kirjan kertojaa. Tarkoitan siis, että minusta tuntuu siltä, kuin kertojan läheiset ja heidän valintansa ja kokemuksensa johdattivat hänet siihen, mitä hän ite on. Toisaalta useat välillä jopa irrallisilta ja turhanpäiväisiltä tuntuvat "kertomukset" saivat minut lähinnä turhautumaan. En ole mikään pitkien kirjojen ystävä, sillä yleensä minua kiehtoo kirjoitustyyli, joka "vetää mutkat suoriksi". Pidän kuitenkin tästä huolimatta tarkasta, kuvailevasta tekstistä, mitä myös Isän nimeen -kirjassa oli kiitettävästi, mutta se oli mielestäni melko täksähtävää. En kai osannut katsoa asiaa oikesta näkökulmasta, mutta minusta kuvailu tässä kirjassa tuntui jotenkin epäuskottavalta.

Yksi asia, joka sai minut aina välillä kuitenkin kiinnostumaan kirjasta, oli historiallisten yksityiskohtien määrä. En voi kuin kunnioittaa sitä, millaisen taustatutkimustyön Kjell Westö on luultavasti joutunut tekemään! Historialliset yksityiskohdat ja henkilötragediat tuntuvat aina tekevän minuun muita seikkoja suuremman vaikutuksen. Molempia oli tässä kirjassa.

Pohtiessani syitä siihen, miksi kirja ei saanut minua otteeseensa, olen kyllä todennut, etten ainakaan voi moittia kirjoittajan taitoa kuljettaa tarinaa. Oma makuni on vain niin erilainen. Ajattelin useasti, että kirjan voisi tiivistää kolmannesosaan minkään oleellisen silti puuttumatta, mikä on kaiketi väärä lähestymistapa. Mietin, että "onko tämä henkilö nyt oikeasti tärkeä" muutaman kohdalla. Minua turhautti myös se, että kertojan oma elämä alkoi valottua kunnolla vasta keskivaiheilla, vaikka toki jotakin oli kerrottu jo aiemmin. Toisaalta tällaista pidetään usein hyvänä keinona koukuttaa lukija, saada tämä haluamaan lisää, mutta olisin itse tarvinnut "koukuttumiseen" hieman erilaisia seikkoja. Erilaisilla seikoilla tarkoitan lähinnä erilaista sanamuotoa.

Kaikenkaikkiaan en missään tapauksessa voi sanoa, että Isän nimeen olisi ollut huono kirja, sillä sitä se ei todella ollut. En erityisemmin pitänyt lukemistani novelleista, kuten "Merkitty", joten kaipa minulla oli myös jonkinlaisia ennakko-odouksia, jotka saivat minut suhtautumaan kirjaan tietyllä (turhan negatiivisella) ajatuksella. Ajattelinkin, että voisin ihan mielenkiinnosta lukea lähiaikoina vaikka kirjan Leijat Helsingin yllä, jotta voisin tutustua Kjell Westön maailmaan paremmin.

tiistai 11. maaliskuuta 2008

Valmis tarina, josta tuli aika pitkä yhdistelmä jo lukemianne tekstejä. Yrittäkää silti jaksaa.

Osa 1.

Istun penkkiin ja lähden liikkeelle. Olen tullut siihen tulokseen, että on parasta poistua hetkeksi. Jo jokin aika sitten oivalsin tulleeni siihen pisteeseen, etten voinut enää itse vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Tähän asti olen kokenut suurta turhautumista pohtiessani elämääni ja sen mitäänsanomattomuutta. Ennen kaikkea olen pettynyt itseeni ja siihen, miten olin suhtautunut kaikkeen. Tähän asti oli ollut valtavan välinpitämätön kaikkea kohtaan, ehkä siksi, että olin aina pohjimmiltani uskonut pystyväni hallitsemaan elämääni. Kuitenkin kun eteeni sattui tarpeeksi monta odottamatonta ja itselleni vierasta tilannetta, olin joutunut muuttamaan maailmankuvaani melkoisesti.

Päätän antautua hetkeksi tajunnanvirtaan. Suljen silmäni ja huomaan istuvani linja-autossa. Hiukseni, jotka äsken olivat kiinni, ovat auenneet. Tämä ärsyttää minua ja kaivan hiuslenkin takintaskustani. Sidon hiukseni mutta kun kurotan käteni leikkimään ponihännällä huomaan hiusteni olevan taas auki. Toistan tämän muutaman kerran, kunnes luovutan.

Linja-autossa on myös muita matkustajia. Nuori mies, joka katsoo minuun auton etuosassa olevan peilin kautta. Kiinnitän häntä enemmän huomiota vanhaan mieheen, joka näyttää siltä, ettei olisi peseytynyt viikkoihin. Kun katson itseäni, huomaan näyttäväni itsekin yhtä siivottomalta. Ehkä nuori mies katsoi minua juuri siksi. Ihoni näyttää harmaalta ja vihreät silmäni ovat väsyneen näköiset. Vanha mies kääntyy katsomaan minuun ja kohtaan hänen niinikään vihreät, väsyneet silmänsä. Hän irvistää minulle ja pakotan itseni irvistämään takaisin.

Havahdun mielikuvistani kun väistän vastaantulevaa autoa. Olen ajautunut vääränpuoleisen kaistan kautta ojaan. Roikkuessani pää alaspäin turvavyön varassa, mielessäni käväisee ambulanssin soittaminen. Joku muu on kuitenkin jo tehnyt sen, joten annan asian olla ja keskityn siihen, miksi ylipäätään lähdin ajamaan. Nyt ajattelen olleeni todella typerä nuristessani kaikesta turhanpäiväisestä. Olen oivaltanut sen tässä lyhyessä ajassa. Päätän, että kun joku pelastaa minut, otan itseäni niskasta kiinni. "Tästä alkaa uusi elämäni", ajattelen, vaikka tiedän sen olevan täysin naurettava lause. Tiedän myös, että tämä uusi elämäni vallitsee noin viikon, kunnes löydän itseni jälleen samasta tilanteesta kuin tänään kotoa lähtiessäni. Juuri nyt sillä ei ole väliä, ja joku irrottaa minut turvavöistä.

osa 2.

Olen nyt ollut sairaalassa kaksi viikkoa, ja ollut valmis tappamaan kaikki ihmiset ympärilläni.

Näen punaisia valoja, keltaisia valoja, sinistä, vihreää... Valot vilkkuvat silmissäni ja värjäävät muiden potilaiden kasvot luonnottomiksi. Ne vääntyilevät ja silmät pyörivät niiden päässä ympäri. Niiden kasvot hehkuvat ja suonet pullottavat ihon läpi. Ne pelottavat minua ja tuntuvat tulevan lähemmäs ja lähemmäs.

Painan silmät kiinni jotten näkisi, mutta ne vain tunkeutuvat verkkokalvolleni, eivät lähde vaikka huudan ja lyön niitä. Käsi ei satuta niitä, vaan murtuu. Päästää kammottavat äänen rusentuessaan, luut tunkeutuvat ihon läpi. Ihon, joka repeilee ympäriinsä. Kuin olisin lyönyt kovaa, kuumaa asfalttia ja raastanut luitani siihen, niin lujasti että ne muuttuvat jauhoksi.

Potilaat koskevat minuun, niiden kylmät kädet tunkeutuvat ihooni ja ne työntävät sormet kurkkuuni. Ne kaivavat suustani elimiä, jotka on vedetty alempaa minusta. Ne pakottamat minut katsomaan nauttiessaan elinten mausta. En halua katsoa, upotan kynteni silmiini. Kynnet ovat lohkeilleet, ne ovat kuin pienet sahat. Aluksi ne tekevät vain pieniä reikiä silmämuniini. Mutta vaikka kaivan paljain käsin silmät ulos päästäni, ovat potilaat edessäni ja nauravat minulle. Niiden epämuodostuneet kasvot tulevat lähemmäs, ne ronkkivat silmäkuoppiani sormillaan ja peniksillään.

Nyt ne viiltävät vatsaani auki. Tylsä puukko repii ihoani ja vahingoittaa useita elimiäni, ennen kuin kohtuni on auki. Potilaat kaivavat ulos sikiön. Se on vielä hyvin pieni, sitä ei melkein erota ihmiseksi. Se näyttää hiiren poikaselta. Ne alkavat repiä suutani auki. Vastustelen kunnes leukani loksahtaa sijoiltaan. Sikiö sullotaan suuhuni. Se on limainen, ruma, sätkivä pieni olento. Se tarttuu käsillään kurkkuuni enkä voi edes niellä sitä. Revin sitä ulospäin, mutta sen ote on liian voimakas. Lopulta en saa enää henkeä ja alan hitaasti vaipua alas. Potilaiden äänet, niiden rumat naamat ja kaikki vilkkuvat valot häviävät.

Avaan silmäni ja katson ympärilleni. Näen valkoiset seinät, valkoiset huonekalut, valkoiset ikkunanverhot. Jopa ihmiset ympärilläni näyttävät valkoisilta. Valkoinen hoitaja kumartuu ylleni ja hymyilee. Hänen huulensa ovat punaiset.
-Noniin, mitäpä jo nukkuisit vielä vähän, hoitaja sanoo ja poistuu huoneesta jättäen minut muiden potilaiden seuraan.

Osa 3.

Kun olin pieni, en käynyt koulua muiden lapsen tapaan, vaan äitini opetti minua. Koulu, jota muut lapset kävivät oli rakennettu punaisista tiilistä ja oli mielestäni hienon muotoinen. Olisin itsekin halunnut päästä kouluun ja saada paljon ystäviä. Kaikilla naapurin lapsillakin oli ystäviä koulussa.

Oli lukuvuoden viimeinen koulupäivä. Äiti oli lähtenyt asioille, joten livahdin ulos ja menin koululle. Katsoin pihalla leikkiviä lapsia ja halusin olla yksi heistä. Voi, miten iloisilta he näyttivät!
-Hei, oletko sinä se uusi lapsi, joka tulee syksyllä meidän luokalle?, kysyi poika, joka oli ilmestynyt viereeni. Pudistin päätäni, mutta en katsonut häneen.
-Tänään on kuutosten viimeinen päivä täällä, syksyllä ne menee ylä-asteelle! Minä olen vasta kolmosella, poika sanoi. Huomasin, ettei hänellä oikein ollut ystäviä, enkä varsinaisesti edes ihmetellyt asiaa. Olin itsekin vasta yksitoista, mutta jo silloin huomattavasti tätä yksilöä hillitympi.
-Kun kuutoset lähtee täältä, niille pidetään potkiaiset!, poika huusi perääni, sillä oli jo lähtenyt kohti leikkipuistoa, josta kantautui hauskanpidon ääniä.

Puisto oli täynnä koulun vanhimpia oppilaita. He näyttivät silmissäni lähes aikuisilta. Ja olivathan he sentään menossa jo ylä-asteelle! En tahtonut kenenkään näkevän minua, joten piilouduin kuivuneeseen ojaan. Katsoin sieltä leikkiä, joka oli parhaillaan käynnissä. Kuudesluokkalaiset ryömivät kankaasta muotoillun tunnelin läpi maata pitkin. Kangaskasan alta tuli esiin tyttö, jossa oli jotakin mikä ei miellyttänyt minua ollenkaan. Hän oli kuin täydellinen vastakohtani: tumma, äänekäs ja ikäisekseen kova suustaan. Tyttö jäi seisomaan kankaan reunalle, luultavasti epähuomiossa. Näin erään pojan tarttuvan kankaan toiseen päähän. Ennen kuin tyttö ehti edes tajuta mitä oli tapahtumassa, poika kiskaisi kangasta niin lujaa, että hetki sitten seissyt hahmo olikin kaatunut niskoilleen maahan.

Olen aina ollut vahingoniloinen henkilö, varsinkin kun jotain pahaa sattuu ihmiselle, josta en oikein pidä. Ja sellaisia henkilöitä on paljon. Niinpä lähestulkoon toivoin tytön satuttaneen itsensä. Hän kuitenkin hetken maattuaan nousi ylös ja jatkoi puuhiaan, ehkä hieman ontuen. Päätin jatkaa tilanteen tarkkailua ja seurasin kuudesluokkalaisia koko loppupäivän. Kun he vihdoin menivät sisälle, jäin katsomaan ulko-oven ikkunasta. Huomasin, että tyttö ystävineen oli jäänyt erilleen muista luokkatovereistaan. En nähnyt heitä ja lähdin kiertämään rakennusta kurkkien ikkunoista sisään. Saavuin musiikinluokan kohdalle ja siellä näin tytön, makaamassa lattialla. Hykertelin itsekseni kun huomasin hänen vihdoin olevan aivan hiljaa. Olin mielestäni nähnyt jo tarpeeksi, ja kuulin äitini huutavan minua vähän matkan päässä. Lähdin juoksemaan pois.
-Mitä sinä tuolla teit, ei kai mitään sattunut?, äiti kysyi viitaten ohitsemme ajavaan ambulanssiin.
-Ei, minä sanoin.

Osa 4.

Äiti talutti minut kotiin pitäen kättäni kädessään. Hän näytti hyvin kauniilta omalla tavallaan. Tuuli sai hänet pusertamaan roosan värisiä huuliaan visusti yhteen, ja auringon paiste siristeli hänen silmiään. Ikä oli jo tuonut joitakin ryppyjä hänen silmäkulmiinsa, mutta hän oli silti mielestäni hyvin sievä.

Äiti ei ollut pullantuoksuinen, eikä liioin pyöreän pehmoinenkaan, jollaisiksi toiset ihmiset kutsuvat "äitien perikuvia". Minun äitini ei ollut sellainen.

Astuimme kotiin, lämpöiseen eteiseemme. Riisuimme kengät jalastamme ja äiti silitti ohimennen päätäni. Paneuduin heti koulukirjoihini. Istuimme keittiön pöydän ääressä ehkä kaksi tai kolme tuntia tutkiessamme kirjallisuuden historiaa, kerto- ja jakolaskuja sekä hieman uskontoa. Tämän jälkeen teimme yhdessä voileipiä, joiden päälle leikattiin paprikaa ja paksu pala juustoa.

Nyt maatessani sairaalassa äiti istuu vierelläni ja laulaa kauniilla äänellään vanhoja klassikoita, joista pidän erityisen paljon.

-Lääkäri sanoi, että pääset kotiin tuota pikaa, hän sanoo yhtäkkiä. Katsahdan häneen. En oikeastaan tunne mitään iloa tai huojennusta, vaikka varmaan pitäisi. Äidin ilme on muuttunut vakavaksi.

-Olemme kuitenkin sitä mieltä, ettei sinun paikkasi ole kotona meidän kanssamme ja olen ottanut selvää joistakin hoitoa tarjoavista laitoksista…

Muuta äiti ei sano, nostaa vain keskeneräiset lapaset (joita hän on koko ajan kutonut) laukkuunsa ja poistuu. En minä tarvitse mitään hoitoa, minä tarvitsen vain hieman vapautta ja ihmisiä, jotka uskovat kykyihini.

Lukupäiväkirja, osa 1... Vihdoin ja viimein.

Aloin lukea vasta pari päivää sitten Kjell Westön Isän nimeen -kirjaa. Voisin antaa useita syitä siihen, miksi en ole sitä aiemmin tehnyt, mutta säästän teidät siltä.

Luettuani nyt vajaan neljäsosan, olen saanut lähinnä vain taustatietoa kirjan kertojasta ja hänen perheestään. Kertoja, Wiktor Juri , on valottanut omaa elämäänsä jonkin verran, mutta tähän mennessä kertojan isän elämä on ollut pääosassa. Oikeastaan kirja on kertomus juuri isästä, hänen edesottamuksistaan ja elämästään. Ainakin vielä se tuntuu hyvin luonnolliselta, sillä isän "toilailut" ovat mielestäni tehneet kertojasta sen, mitä hän on. Isän nimi on Werner. Hän on hyvästä suvusta, mutta omapäisenä hän ajaa itsensä hieman eri tielle. Kenties hän asettuu aloilleen kirjan edetessä.

Wiktor Juri kertoo tarinan omasta näkökulmastaan, omin silmin. Vaikka hänen isänsä elämä on mitä ilmeisimmin hänelle jälkikäteen kerrottu, tulee minulle kuitenkin sellainen tunne, kuin kertoja olisi osallisena tapahtumissa. Hän kertoo asioista hyvin yksityiskohtaisesti. Mikään kaikkitietävä kertoja hän ei silti ole. Kirjan kerronta muistuttaa jonkun päiväkirjaa, ja kuten tyyliin sopii, kirjoittaja ei voi lukea kenenkään ajatuksia. Hän on saattanut kuulla kerrottavan, miltä silloin-ja-silloin tuntui ja on sitä kautta luonut omat mielikuvansa.

Kirjan luku jatkuu, odotan toiveikkaana jotakin "koukkua", joka saisi minut kiinnostumaan luku-urakasta enemmän, mutta ainakaan vielä se ei ole eteen sattunut....

sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Kaunista!

Äiti talutti minut kotiin pitäen kättäni kädessään. Hän näytti hyvin kauniilta omalla tavallaan. Tuuli sai hänet pusertamaan roosan värisiä huuliaan visusti yhteen, ja auringon paiste siristeli hänen silmiään. Ikä oli jo tuonut joitakin ryppyjä hänen silmäkulmiinsa, mutta hän oli silti mielestäni hyvin sievä.

Äiti ei ollut pullantuoksuinen, eikä liioin pyöreän pehmoinenkaan, jollaisiksi toiset ihmiset kutsuvat "äitien perikuvia". Minun äitini ei ollut sellainen.

Astuimme kotiin, lämpöiseen eteiseemme. Riisuimme kengät jalastamme ja äiti silitti ohimennen päätäni. Paneuduin heti koulukirjoihini. Istuimme keittiön pöydän ääressä ehkä kaksi tai kolme tuntia tutkiessamme kirjallisuuden historiaa, kerto- ja jakolaskuja sekä hieman uskontoa. Tämän jälkeen teimme yhdessä voileipiä, joiden päälle leikattiin paprikaa ja paksu pala juustoa.

Parasta äidissä oli se, kun hän iltaisin otti pääni syliinsä katsoessamme tv:tä sohvalla. Hän silitti hiuksiani ja teki niihin pieniä, ja toisinaan isojakin lettejä ja lauloi kauniilla äänellään minulle vanhoja klassikoita.

Nämä ovat niitä muistoja, jotka tahdon muistaa.

maanantai 4. helmikuuta 2008

RUMAA TEKSTIÄ -tehtävä. Ei kovin helppoa.

Olen nyt ollut sairaalassa kaksi viikkoa, ja ollut valmis tappamaan kaikki ihmiset ympärilläni.

Näen punaisia valoja, keltaisia valoja, sinistä, vihreää... Valot vilkkuvat silmissäni ja värjäävät muiden potilaiden kasvot luonnottomiksi. Ne vääntyilevät ja silmät pyörivät niiden päässä ympäri. Niiden kasvot hehkuvat ja suonet pullottavat ihon läpi. Ne pelottavat minua ja tuntuvat tulevan lähemmäs ja lähemmäs.

Painan silmät kiinni jotten näkisi, mutta ne vain tunkeutuvat verkkokalvolleni, eivät lähde vaikka huudan ja lyön niitä. Käsi ei satuta niitä, vaan murtuu. Päästää kammottavat äänen rusertuessaan, luut tunkeutuvat ihon läpi. Ihon, joka repeilee ympäriinsä. Kuin olisin lyönyt kovaa, kuumaa asfalttia ja raastanut luitani siihen, niin lujasti että ne muuttuvat jauhoksi.

Polilaat koskevat minuun, niiden kylmät kädet tunkeutuvat ihooni ja ne työntävät sormet kurkkuuni. Ne kaivavat suustani elimiä, jotka on vedetty alempaa minusta. Ne pakottamat minut katsomaan nauttiessaan elinten mausta. En halua katsoa, upotan kynteni silmiini. Kynnet ovat lohkeilleet, ne ovat kuin pienet sahat. Aluksi ne tekevät vain pieniä reikiä silmämuniini. Mutta vaikka kaivan paljain käsin silmät ulos päästäni, ovat potilaat edessäni ja nauravat minulle. Niiden epämuodostuneet kasvot tulevat lähemmäs, ne ronkkivat silmäkuoppiani sormillaan ja peniksillään.

Nyt ne viiltävät vatsaani auki. Tylsä puukko repii ihoani ja vahingoittaa useita elimiäni, ennen kuin kohtuni on auki. Potilaat kaivavat ulos sikiön. Se on vielä hyvin pieni, sitä ei melkein erota ihmiseksi. Se näyttää hiiren poikaselta. Ne alkavat repiä suutani auki. Vastustelen kunnes leukani loksahtaa sijoiltaan. Sikiö sullotaan suuhuni. Se on limainen, ruma, sätkivä pieni olento. Se tarttuu käsillään kurkkuuni enkä voi edes niellä sitä. Revin sitä ulospäin, mutta sen ote on liian voimakas. Lopulta en saa enää henkeä ja alan hitaasti vaipua alas. Potilaiden äänet, niiden rumat naamat ja kaikki vilkkuvat valot häviävät.

maanantai 28. tammikuuta 2008

Oman kokemuksen etäännytys -tehtävä luomani henkilöhahmon näkökulmasta, sekä hieman tehtävänantoon kuulumatonta tarinan jatkoa..

Avaan silmäni ja katson ympärilleni. Näen valkoiset seinät, valkoiset huonekalut, valkoiset ikkunanverhot. Jopa ihmiset ympärilläni näyttävät valkoisilta. Valkoinen hoitaja kumartuu ylleni ja hymyilee. Hänen huulensa ovat punaiset.
-Noniin, mitäpä jo nukkuisit vielä vähän, hoitaja sanoo ja poistuu huoneesta jättäen minut muiden potilaiden seuraan.

Suljen taas silmäni, mutta en saa enää unta. Olen kuulemma nukkunut kaksi viikkoa. Alan muistella, toivoen että saisin taas unen päästä kiinni.

Kun olin pieni, en käynyt koulua muiden lapsen tapaan, vaan äitini opetti minua. Koulu, jota muut lapset kävivät oli rakennettu punaisista tiilistä ja oli mielestäni hienon muotoinen. Olisin itsekin halunnut päästä kouluun ja saada paljon ystäviä. Kaikilla naapurin lapsillakin oli ystäviä koulussa.

Oli lukuvuoden viimeinen koulupäivä. Äiti oli lähtenyt asioille, joten livahdin ulos ja menin koululle. Katsoin pihalla leikkiviä lapsia ja halusin olla yksi heistä. Voi, miten iloisilta he näyttivät!
-Hei, oletko sinä se uusi lapsi, joka tulee syksyllä meidän luokalle?, kysyi poika, joka oli ilmestynyt viereeni. Pudistin päätäni, mutta en katsonut häneen.
-Tänään on kuutosten viimeinen päivä täällä, syksyllä ne menee ylä-asteelle! Minä olen vasta kolmosella, poika sanoi. Huomasin, ettei hänellä oikein ollut ystäviä, enkä varsinaisesti edes ihmetellyt asiaa. Olin itsekin vasta yksitoista, mutta jo silloin huomattavasti tätä yksilöä hillitympi.
-Kun kuutoset lähtee täältä, niille pidetään potkiaiset!, poika huusi perääni, sillä oli jo lähtenyt kohti leikkipuistoa, josta kantautui hauskanpidon ääniä.

Puisto oli täynnä koulun vanhimpia oppilaita. He näyttivät silmissäni lähes aikuisilta. Ja olivathan he sentään menossa jo ylä-asteelle! En tahtonut kenenkään näkevän minua, joten piilouduin kuivuneeseen ojaan. Katsoin sieltä leikkiä, joka oli parhaillaan käynnissä. Kuudesluokkalaiset ryömivät kankaasta muotoillun tunnelin läpi maata pitkin. Kangaskasan alta tuli esiin tyttö, jossa oli jotakin mikä ei miellyttänyt minua ollenkaan. Hän oli kuin täydellinen vastakohtani: tymma, äänekäs ja ikäisekseen kova suustaan. Tyttö jäi seisomaan kankaan reunalle, luultavasti epähuomiossa. Näin erään pojan tarttuvan kankaan toiseen päähän. Ennen kuin tyttö ehti edes tajuta mitä oli tapahtumassa, poika kiskaisi kangasta niin lujaa, että hetki sitten seissyt hahmo olikin kaatunut niskoilleen maahan.

Olen aina ollut vahingoniloinen henkilö, varsinkin kun jotain pahaa sattuu ihmiselle, josta en oikein pidä. Ja sellaisia henkilöitä on paljon. Niinpä lähestulkoon toivoin tytön satuttaneen itsensä. Hän kuitenkin hetken maattuaan nousi ylös ja jatkoi puuhiaan, ehkä hieman ontuen. Päätin jatkaa tilanteen tarkkailua ja seurasin kuudesluokkalaisia koko loppupäivän. Kun he vihdoin menivät sisälle, jäin katsomaan ulko-oven ikkunasta. Huomasin, että tyttö ystävineen oli jäänyt erilleen muista luokkatovereistaan. En nähnyt heitä ja lähdin kiertämään rakennusta kurkkien ikkunoista sisään. Saavuin musiikinluokan kohdalle ja siellä näin tytön, makaamassa lattialla. Hykertelin itsekseni kun huomasin hänen vihdoin olevan aivan hiljaa. Olin milestäni nähnyt jo tarpeeksi, ja kuulin äitini huutavan minua vähän matkan päässä. Lähdin juoksemaan pois.
-Mitä sinä tuolla teit, ei kai mitään sattunut?, äiti kysyi viitaten ohitsemme ajavaan ambulanssiin.
-Ei, minä sanoin.

Olen nähnyt saman tytön kerran kaupungilla, nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Hän on muuttunut paljon rauhallisemmaksi, ehkä silloin tapahtuneen vuoksi tai muuten vain. En tiedä, ja oikeastaan en välitäkään, eihän hän edes tiedä minun oleen siellä silloin. Avaan silmäni, huone näyttää samalta kuin sulkiessani ne. Samat valkoiset naamat tuijottavat minua ja minun tekisi mieli kuristaa ne. En halua olla täällä enää.

sunnuntai 27. tammikuuta 2008

"Valmis" runoni.

Tässä tulee viimeisin versio runostani, en tosin itse koe sitä vielä valmiiksi. Se myös poikkeaa edellisestä versiosta melkoisesti. Ottakaa huomioon, etten ole kova runo-ihminen, eikä runosuoleni ole supistellut viime aikoina juurikaan.... Pahoitteluni.

Päätös

Ensin oli vaikeaa
jättää taakse kaikki se,
mikä ennen tuntui luonnolliselta.
Nyt päätöksen edessä
tunnen olevani voimaton,
tarpeeton.
En kaipaa ketään
en mitään,
paitsi joskus itseäni.
Kun elämäni pysähtyy ojanpohjalle,
olen vihdoin valmis.