Oman kokemuksen etäännytys -tehtävä luomani henkilöhahmon näkökulmasta, sekä hieman tehtävänantoon kuulumatonta tarinan jatkoa..

Avaan silmäni ja katson ympärilleni. Näen valkoiset seinät, valkoiset huonekalut, valkoiset ikkunanverhot. Jopa ihmiset ympärilläni näyttävät valkoisilta. Valkoinen hoitaja kumartuu ylleni ja hymyilee. Hänen huulensa ovat punaiset.
-Noniin, mitäpä jo nukkuisit vielä vähän, hoitaja sanoo ja poistuu huoneesta jättäen minut muiden potilaiden seuraan.

Suljen taas silmäni, mutta en saa enää unta. Olen kuulemma nukkunut kaksi viikkoa. Alan muistella, toivoen että saisin taas unen päästä kiinni.

Kun olin pieni, en käynyt koulua muiden lapsen tapaan, vaan äitini opetti minua. Koulu, jota muut lapset kävivät oli rakennettu punaisista tiilistä ja oli mielestäni hienon muotoinen. Olisin itsekin halunnut päästä kouluun ja saada paljon ystäviä. Kaikilla naapurin lapsillakin oli ystäviä koulussa.

Oli lukuvuoden viimeinen koulupäivä. Äiti oli lähtenyt asioille, joten livahdin ulos ja menin koululle. Katsoin pihalla leikkiviä lapsia ja halusin olla yksi heistä. Voi, miten iloisilta he näyttivät!
-Hei, oletko sinä se uusi lapsi, joka tulee syksyllä meidän luokalle?, kysyi poika, joka oli ilmestynyt viereeni. Pudistin päätäni, mutta en katsonut häneen.
-Tänään on kuutosten viimeinen päivä täällä, syksyllä ne menee ylä-asteelle! Minä olen vasta kolmosella, poika sanoi. Huomasin, ettei hänellä oikein ollut ystäviä, enkä varsinaisesti edes ihmetellyt asiaa. Olin itsekin vasta yksitoista, mutta jo silloin huomattavasti tätä yksilöä hillitympi.
-Kun kuutoset lähtee täältä, niille pidetään potkiaiset!, poika huusi perääni, sillä oli jo lähtenyt kohti leikkipuistoa, josta kantautui hauskanpidon ääniä.

Puisto oli täynnä koulun vanhimpia oppilaita. He näyttivät silmissäni lähes aikuisilta. Ja olivathan he sentään menossa jo ylä-asteelle! En tahtonut kenenkään näkevän minua, joten piilouduin kuivuneeseen ojaan. Katsoin sieltä leikkiä, joka oli parhaillaan käynnissä. Kuudesluokkalaiset ryömivät kankaasta muotoillun tunnelin läpi maata pitkin. Kangaskasan alta tuli esiin tyttö, jossa oli jotakin mikä ei miellyttänyt minua ollenkaan. Hän oli kuin täydellinen vastakohtani: tymma, äänekäs ja ikäisekseen kova suustaan. Tyttö jäi seisomaan kankaan reunalle, luultavasti epähuomiossa. Näin erään pojan tarttuvan kankaan toiseen päähän. Ennen kuin tyttö ehti edes tajuta mitä oli tapahtumassa, poika kiskaisi kangasta niin lujaa, että hetki sitten seissyt hahmo olikin kaatunut niskoilleen maahan.

Olen aina ollut vahingoniloinen henkilö, varsinkin kun jotain pahaa sattuu ihmiselle, josta en oikein pidä. Ja sellaisia henkilöitä on paljon. Niinpä lähestulkoon toivoin tytön satuttaneen itsensä. Hän kuitenkin hetken maattuaan nousi ylös ja jatkoi puuhiaan, ehkä hieman ontuen. Päätin jatkaa tilanteen tarkkailua ja seurasin kuudesluokkalaisia koko loppupäivän. Kun he vihdoin menivät sisälle, jäin katsomaan ulko-oven ikkunasta. Huomasin, että tyttö ystävineen oli jäänyt erilleen muista luokkatovereistaan. En nähnyt heitä ja lähdin kiertämään rakennusta kurkkien ikkunoista sisään. Saavuin musiikinluokan kohdalle ja siellä näin tytön, makaamassa lattialla. Hykertelin itsekseni kun huomasin hänen vihdoin olevan aivan hiljaa. Olin milestäni nähnyt jo tarpeeksi, ja kuulin äitini huutavan minua vähän matkan päässä. Lähdin juoksemaan pois.
-Mitä sinä tuolla teit, ei kai mitään sattunut?, äiti kysyi viitaten ohitsemme ajavaan ambulanssiin.
-Ei, minä sanoin.

Olen nähnyt saman tytön kerran kaupungilla, nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Hän on muuttunut paljon rauhallisemmaksi, ehkä silloin tapahtuneen vuoksi tai muuten vain. En tiedä, ja oikeastaan en välitäkään, eihän hän edes tiedä minun oleen siellä silloin. Avaan silmäni, huone näyttää samalta kuin sulkiessani ne. Samat valkoiset naamat tuijottavat minua ja minun tekisi mieli kuristaa ne. En halua olla täällä enää.