sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Kaunista!

Äiti talutti minut kotiin pitäen kättäni kädessään. Hän näytti hyvin kauniilta omalla tavallaan. Tuuli sai hänet pusertamaan roosan värisiä huuliaan visusti yhteen, ja auringon paiste siristeli hänen silmiään. Ikä oli jo tuonut joitakin ryppyjä hänen silmäkulmiinsa, mutta hän oli silti mielestäni hyvin sievä.

Äiti ei ollut pullantuoksuinen, eikä liioin pyöreän pehmoinenkaan, jollaisiksi toiset ihmiset kutsuvat "äitien perikuvia". Minun äitini ei ollut sellainen.

Astuimme kotiin, lämpöiseen eteiseemme. Riisuimme kengät jalastamme ja äiti silitti ohimennen päätäni. Paneuduin heti koulukirjoihini. Istuimme keittiön pöydän ääressä ehkä kaksi tai kolme tuntia tutkiessamme kirjallisuuden historiaa, kerto- ja jakolaskuja sekä hieman uskontoa. Tämän jälkeen teimme yhdessä voileipiä, joiden päälle leikattiin paprikaa ja paksu pala juustoa.

Parasta äidissä oli se, kun hän iltaisin otti pääni syliinsä katsoessamme tv:tä sohvalla. Hän silitti hiuksiani ja teki niihin pieniä, ja toisinaan isojakin lettejä ja lauloi kauniilla äänellään minulle vanhoja klassikoita.

Nämä ovat niitä muistoja, jotka tahdon muistaa.

3 kommenttia:

Marika Pöyri kirjoitti...

Hei Noora,

Aivan ihanan kaunista tekstiä! Et tyydy esittämään kliseistä ja usein käytettyä kauneutta vaan luot omasi, hienoa!

Hienot yksityiskohdat tekevät tekstistäsi kauniin. Äidin läsnäolo on liikuttavan kauniselementti.

Loppu on ehkä hieman töksähtävä. Yhtäkkiä muoto muuttuu: Parasta äidissä oli se... Nämä ovat muistoja...

Tyyli rikkoutuu.

Eva-Maria kirjoitti...

Sulla on kyllä tuo tunnelman luominen hallussa. Oikein kateeks käy. Mä olen liian kärsimätön sellaiseen... Mutta tosi upeaa ja kaunista tekstiä.:)

Mia kirjoitti...

Kaunista tekstiä, äidin ja tyttären välisestä arjen onnesta. Tekstistä tuli rauhallinen olo ja ikävä omaa äitiä:D